Se “ei niin pieni ero”

Juoksin torstaina asvalttilenkin pientä hiekkatie-syrjähyppyä lukuunottamatta.

Mietiskelin ns.syntyjä syviä lenkin aikana. Mikäli juoksen polulla, niin siinä ei paljoa ehdi pohdiskelemaan. Metsässä juokseminen vaatii jatkuvaa keskittymistä ja mikäli ajatukset karkaavat, niin sitä saattaa löytää itsensä tantereelta.

Polkujuoksijan kannattaa elää hetkessä.

Asvaltilla juoksevat pyrkivät hakemaan askeleen mahdollisimman taloudelliseksi. Siinä ei jalkoja nostella yhtään enempää kuin on tarvis eikä tehdä muitakaan ylimääräisiä liikkeitä.

Yritäpä pitää polulla askel matalana, niin olet nokallasi. Kädet viuhtovat polulla miten sattuu, sillä handut toimivat hyvinä tasapainoeliminä.

Sen muuten huomaa, jos on juoksennellut pääasiassa metsän siimeksessä varsinkin siinä vaiheessa, kun askeleet johdattavat pikitietä kohden.

Askel on -ainakin aluksi- hieman viipyvä sekä ehkä myös jonkun verran ylipitkä ja harppova. Sellainen askel ei jouduta menoa asvaltilla.

Aion juosta asvaltilla ja hiekalla suurimman osan tulevista lenkeistä.

Se (ja hiekkatie) nimittäin tekee juoksijan. Näin se vaan on.