Rss Feed Facebook button

Etelänapamanner

Olin asettanut tavoitteen juosta myös etelänapamantereella ja siihen tuli mahdollisuus joulukuussa 2008.

Sunnitelmissa oli juosta 100 kilometriä maailman kylmimmässä ja tuulisimmassa paikassa. Kirsin tavoite oli juosta maraton ja sen hän tekikin ja millä tavalla; juoksi koko mantereen uuden ennätyksen, joka on edelleen voimassa.

Lähdimme kohti Antarktista joulukuun alussa. Lensimme Madridin kautta Santiago de Chileen ja siitä Chilen eteläkärkeen Punta Arenas –nimiseen rantakaupunkiin. Kirjauduttuamme hotelliin huomasin, että paikalla oli useita tuttuja, joihin olin tutustunut pohjoisnavalla.  Osallistuimme ensimmäisenä päivänä briiffaustilaisuuteen, jossa  meille kerrottiin, millaiselle alueelle olimme lähdössä. Järjestäjät halusivat painottaa mm. kylmän ja viimaisen tuulen aiheuttavan paleltumia jo muutamassa minuutissa.

Ennen Antarktikselle lähtöä meidän varusteet tarkastettiin huolellisesti. Jos jotain puuttui, niin se oli hankittava kaupungilta tai muuten lähtöpassiin ei saanut leimaa.

Viimein koitti päivä, jolloin venäläinen Iljushin -76 lentokone lennätti meidät Antarktikselle. Noin viiden (5) tunnin lennon jälkeen rahtikone laskeutui etelänapamantereen jääkentälle, jonka ANI:n (leiriä ylläpitävä Adventure Network International) työntekijät olivat työkoneillaan putsanneet liiasta lumesta. Myöhäisestä saapumisajasta (22.00) huolimatta aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta kesäistä tunnelmaa rikkoi kova pakkanen.

Majoituimme kahden hengen telttaan, jossa oli kaksi patjaa ja makuupussit sekä pieni pöytä. Telttoja ei lämmitetty, joten sisälämpötila oli alimillaan -10 asteen luokkaa. Mikäli aurinko paistoi, niin teltassa oli miellyttävän lämmin. Vietimme päivät joko ulkoillen tai messiteltassa, johon mahtui parhaimmillaan jopa 70 ihmistä syömään ja seurustelemaan. Leirin ruoka oli erinomaista. Kokkina hääri norjalainen Ronny, joka on muuten maailman parhaita kite-surffaajia.

Itse juoksukisa päätettiin järjestää mahdollisimman pikaisesti, sillä sääennuste lupasi alueelle kovia myrskyjä eikä niissä keleissä ollut asiaa ulkosalle kuin hätätapauksessa (lue: WC).

Näin päätimme juosta maratonin ja 100 kilometrin kisaa samaan aikaan, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan kisat juostaan eri päivinä. Itse kisa starttasi illalla klo.20.00. Lähtöviivalla oli 18 juoksijaa, joista 15 tähtäsi maratonille ja kolme juoksijaa 100 kilometrin kisaan. Kuuluin tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Meille satasen juoksijoille oli varattu neljä kierrosta 25 kilometrin lenkkiä ja noin 10 kilometrin välein oli tankkauspaikka, josta sai lämmintä juotavaa ja pikkusuolaista purtavaa.

Asetin tavoitteeksi juosta kisan 13-14 tunnin aikaan. Edellisen vuoden voittaja käytti 100 kilsan juoksuun peräti 19 tuntia.

Vihdoin pääsimme liikkeelle ja 18 juoksijaa säntäsi kukin omaan tahtiin kohti tuntematonta. Ensimmäinen 25 kilometriä meni helposti, kuten odottaa sopikin. Toisen kierroksen lopussa, jolloin matkamittariin oli kertynyt lähes 50 kilometriä, alkoi vasemman polven ulkopuolella tuntua ikävää pistosta. Jatkoin kierroksen loppuun ja tankkasin hieman ruokaa ja juomaa seuraavaa 25 km:n kierrosta varten. Jo seuraavan kierroksen ensimmäisen kilometrin aikana kipu yltyi ja mustia pilviä kertyi pään ylle. Funtsailin, että miten ihmeessä pystyn juoksemaan seuraavat lähes 50 kilometriä, kun kipu vain yltyy? Hyvät neuvot olivat tarpeen.

Asetin tavoitteeksi juosta aina seuraavalle juoma-asemalle, jotka olivat n.8 kilometrin välein ja sitten seuraavalle ja niin edelleen. Tärkeintä oli pitää keho liikkeessä eikä murehtia asiasta, johon en voinut vaikuttaa. Muistutin itseäni, että olen onnekas, kun saan kilpailla huikeiden näiden vuoristomaisemien ympäröimänä.
Kaikki loppuu aikanaan ja niin myös satasen juoksu, onneksi☺

Kyllä on harvoin elämä maistunut niin makealta, kun saapuessani maalilinjan yli. Teki mieli nauraa ja itkeä, joten itkin ja nauroin. Messiteltassa jatkui nauru, sillä leirin kokki oli luvannut leipoa minulle suklaakakun, jos jaksan juosta 100 kilometriä ja se luvattu kakkuhan siellä minua odotti.

Yllä olevassa kuvassa olen juuri saapunut maaliin ja tunteet ovat pinnalla. Heitin naamamaskin huitsin mäkeen ja huusin täysiä..varmaan kaikkea sekavaa.

Kisan jälkeen ne ennustetut myrskyt yltyivät, joten jäimme Antarktikselle mottiin. Otimme lisälomasta kaiken irti. Meillä oli aikaa tutustua leirissä asuviin vuorikiipeilijöihin ja muihin seikkailijoihin. Kävimme hiihtämässä lähivuorilla ja teimme vaelusmatkoja aina kun keli salli näiden uusien ystävien kanssa. Tutustuimme etelä-afrikkalaiseen Greg Maudiin matkan aikana ja kuinka ollakaan, niin lähdemme Gregin kanssa juoksemaan Kalaharin autiomaan halki elo-syyskuun aikana! Vietimme myös ikimuistoisen ja taatusti valkoisen joulun etelänapamantereella ja tulimme kotiin uuden vuoden aattona. Tammikuun alku meni huilatessa, mutta uuden seikkailun suunnitelmat alkoivat jo itää…oma seikkailujuoksu autiomaan halki!

Viimeisimmät artikkelit

Arkistot